© BSF 2016
Segelföreningen i Björneborg BSF

BSF osana Suomen

historiaa 1856-2006

Mikäli seuran ja Suomen historian linkittyminen toisiinsa kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tutustua alla oleviin artikkeleihin. Artikkelit perustuvat BSF-seurahistoriikin kirjoittajan Risto Ennekarin ja Suomen historiaa tutkineen professori Matti Klingen kirjoituksiin ja haastatteluihin, jotka seura on ystävällisesti saanut käyttöönsä Suomen Liikunta ja Urheilulta (SLU), Yleisradiolta ja Navigare- lehdeltä. Eri lähteistä koonnut Kai Saarhelo.

BSF-historiikki

Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut urheiluseura BSF täytti 150 vuotta 26.1.2006. Samana päivänä julkaistiin 150-vuotisen taipaleen kunniaksi seurahistoriikki 150 vuotta myötätuulessa - 150 år i medvind. Historiikin on tehnyt tietokirjailija Risto Ennekari BSF:n historiatoimikunnan ja lukuisten avustajien suosiollisella avustuksella.

Ensimmäisen urheiluseuran

perustamisesta 150 vuotta -

Tie herraseurasta aktiiviseksi

urheiluseuraksi (lähde SLU, Liikunnan ja Urheilun

Maailma 01/06 www.slu.fi.) 

Suomen ensimmäinen urheiluseura, Segelföreningen i Björneborg – BSF, perustettiin talvimyrskyn keskellä Porissa 26. tammikuuta 1856. Seura toimii edelleen aktiivisesti edistääkseen purjehdus- ja veneilyharrastusta, jäsentensä venetuntemusta sekä vesillä liikkumisen taitoja. Edellytykset yhdistyksen perustamiselle ja toiminnalle Suomessa eivät 150 vuotta sitten olleet suotuisat. Venäläiset vallanpitäjät suhtautuivat sangen kielteisesti kaikenlaisiin yhdistäytymishankkeisiin, sillä niiden pelättiin ruokkivan itsenäistymispyrkimyksiä.  Porissa elettiin kovia aikoja, sillä vuoden 1852 suurpalo oli jättänyt suurimman osan kaupunkia hiiltyneiksi raunioiksi. Käynnissä ollut Krimin sota haittasi kaupungin jälleenrakentamista ja kaupunkilaisten elämää.  Purjehduksella ja laivanvarustuselinkeinolla oli pitkät perinteet merenrantakaupunki Porissa. Laivasto oli kaupungin ylpeys ja Suomen suurimpia ennen tuhoutumistaan suurpalossa.

Kipinä perustamiseen Englannista

 Ajatus purjehdusseuran perustamiseen Poriin syntyi Englannissa. Kauppias Gustaf Sohlström oli päässyt työmatkallaan näkemään Brightonin purjehduskilpailut. Kokemuksesta hän sai kipinän käynnistää purjehdusseuratoiminnan myös Suomessa.  Myrskyisenä talvi-iltana 26. tammikuuta 1856 kokoontui kahdeksan miestä seuran perustamiskokoukseen Hotelli Otavaan. Perustamispäätös syntyi helposti aplodien saattamana.  Uuden purjehdusseuran toiminnan tavoitteeksi määriteltiin "huvin ja purjehdustaidon hyödyllinen harjoittaminen, purrenrakennus sekä käytännön tietojen levittäminen merenkulusta".  Tuhoisan tulipalon ja sodan aikaisten tapahtumien jälkeen oli porilaisten kaikkinainen seura- ja huvielämä ollut pitkään lamassa. Seuraan liittyneet toivoivatkin, että seura tarjoaisi purjehdus- ja merimiestaitojen lisäksi mahdollisuuden rentoutumiseen ja mukavaan yhdessäoloon. Säännöissä määritellyn toiminnan lisäksi erityisesti hilpeä yhdessäolo sekä suun ja vatsan nautinnot osoittautuivat seurana alkuaikoina toiminnan tärkeiksi kulmakiviksi.

Sääntöjen vahvistaminen vei 11 vuotta

 Seuran sääntöjen laatiminen oli perustajajäsenille suuri haaste. Heillä ei ollut käytössään juuri minkäänlaista mallia yhdistyksen sääntöjen muotoilemiseksi. Helmikuussa 1856 saatiin kuitenkin laadittua säännöt, joissa määriteltiin seuran organisoitumisesta, kevät- ja syyskokouksista, purjehdusretkistä sekä mm. sääntörikkomusten aiheuttamista rangaistuksista. Säännöissä kiellettiin esimerkiksi huvinpitoa häiritsevä kortinpeluu. Seuran vuosittaiseksi jäsenmaksuksi määrättiin yksi hopearupla, joka nykyrahaksi muutettuna olisi noin 15 euroa.  Seuran toiminta käynnistyi vilkkaana. Viranomaisten kielteisen suhtautumisen ja seurajohdon varovaisuuden vuoksi säännöt rekisteröitiin kuitenkin vasta 11 vuotta myöhemmin. Venäjän keisari vahvisti "Kaikkein Armollisimmalle Keisarille ja Suuriruhtinaalle" osoitetun anomuskirjeen sääntöjen muutoskierroksen jälkeen. Pietarista vuonna 1867 saapunut koristeellisin hyväksymisleimoin varustettu kirje virallisti lopulta seuran säännöt.  Nykyisen kaltaista yhdistysrekisteriä ei vielä tuolloin vielä ollut. Siitä säädettiin lailla vasta vuonna 1919, kaksi vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen. Nykyisin Suomessa on yli 9000 seuraa ja seuroissa on yli miljoona jäsentä. Lisätietietoja: www.slu.fi/150vuotta, www.bsf.fi Risto Ennekari - 150 vuotta myötätuulessa. Segelföreningen i Björneborg BSF r.f 1856-2006 SLU:n jäsenjärjestöt saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: SLU, Liikunnan ja Urheilun Maailma 01/06, www.slu.fi.  

Historiaa - Professori Matti Klingen

haastattelu 26.1.2006

 (lähde SLU, Liikunnan ja Urheilun Maailma 01/06, Jouko Vuolle, www.slu.fi.)

Yhdistystoiminnalla suuri asema

kansakunnan kehityksessä

1800-luvun puoliväli oli Euroopassa kansalais- ja yhdistystoiminnan heräämisen ajanjakso. Siitä on hyvänä osoituksena ensimmäisen suomalaisen urheiluseuran - Segelföreningen i Björneborg - perustaminen 26.1.1856 päivälleen 150 vuotta sitten. Suomen historian ajankuvaa 1850-luvulla sekä syitä yhdistystoiminnan heräämiseen arvioi kokenut historian kehityskaarien ymmärtäjä ja kuvaaja, professori Matti Klinge 150 vuotta Hyvässä Seurassa –juhlavuoden avauspäivänä. ”Vuosi 1856 oli hyvin merkillinen vuosi ja eräänä sen ilmenemismuotona oli kansalaistoiminnan herääminen myös Suomessa”, arvioi professori Klinge. ”Krimin sota oli silloin päättymäisillään ja Venäjällä oli tapahtunut hallitsijan vaihdos. Nikolai I:sen aikakausi oli päättynyt ja Aleksanteri II kausi alkanut. Oli syntynyt eräänlainen jäiden lähdön tunnelma. Sodan aikana oli jouduttu viettämään sangen säännösteltyä elämää. Koska kaikki sodan ongelmat olivat olleet läsnä suomalaisten arjessa, sai vapautuminen niistä aikaan Suomessa ja oikeastaan koko Euroopassa toivon uudenlaisen aikakauden synnystä tämän nuoren hallitsijan myötä”, Klinge jatkaa. ”Aikaan sisältyi maailmanlaajuisesti useita merkittäviä muutoksia. Niitä olivat kulkuvälineiden ja tiedotusvälineiden suuri murros. Elettiin sähkölennättimen uutta aikaa ja Saimaan kanavan aukaiseminen mullisti koko Itä-Suomen liikenteen. Samaan aikaan käynnistyi myös rautateiden rakentaminen. Etäisyydet siis supistuivat ja Suomi integroitui muuhun Eurooppaan. Ulkomaankauppa pääsi vauhtiin sodan päätyttyä. Lainsäädäntöä alettiin muuttaa. Kaikki tämä loi vuoteen 1856 ja koko tarkastelemaamme ajanjaksoon eräänlaista murrosajan optimismia”, arvioi Klinge.

Glasnost – kansalaistoiminnan alku

150 vuotta sitten esiintyi ensi kertaa myöhemmin tutuksi tullut termi glasnost. Aleksanteri II hallitsijakausi olikin modernisoitumisen ja uudistusten ajanjaksoksi, jonka eräs ilmentymä oli maaorjuuden päättyminen.  Professori Klinge vahvistaa, että kyseessä oli Venäjällä - ja sitä myötä Suomessa - suurten reformien aika. ”Uuden aikakauden keskeinen tunnussana oli kansalaisuus tai kansalaistoiminta. Sen kolme pääilmenemismuotoa ovat lehdistö, yhdistykset ja parlamentaarinen elämä. Nämä kaikki joko toteutuivat tai voimistuivat Suomessa ja hyvin pitkälti myös Venäjällä juuri Aleksanteri II aikana. Maaorjien vapauttaminen ja oikeuslaitoksen reformi toteutui, mutta parlamenttia – koko Venäjän eduskuntaa - ei saatu aikaan. Merkittävää oli kuitenkin aluehallintoyksiköiden syntyminen”, kertoo Klinge.  Hän on erimieltä niiden kanssa, jotka arvioivat ettei Venäjällä ole demokratian traditiota. ”Näin ei voida sanoa, sillä Aleksanteri II aikana syntyi Venäjällä erittäin voimakas paikallishallinto. Suomessa valtiopäivät alkoivat uudelleen kokoontua 1863. Tähän liittyy seikka, joka yhdistää parlamentin, lehdistön ja yhdistykset eli puolueenmuodostus. Samalla lähes kaikissa muissa yhdistyksissä alkoi vaikuttaa tämä puoluesävy. Urheiluseurat käyvät esimerkistä; niissä arvostetaan urheilua ja ehkä muuta seuraelämää, mutta niissä on usein ollut vaikuttamassa myös poliittinen puoli. Ollaan oltu jonkun aatesuunnan väkeä”, pohtii Matti Klinge.

”Ja se Oolannin sota oli kauhia…”

Krimin sota päättyi maaliskuun lopulla 1856. Sodan aikana englantilais-ranskalainen laivasto pommitti muun muassa Viaporia, jota ei kuitenkaan koskaan vallattu. Vaikka sotaa käytiin pääosin Krimin seudulla Mustalla Merellä, oli varsinkin laivaston toiminta Itämeren alueella varsin vilkasta. ”Liittoutuneet halusivat uhata Pietaria. Laivaston läsnäolon tarkoitus oli sitoa Venäjän joukkoja myös Itämeren alueelle. Venäjä ei näin voinut lähettää kaikkia joukkojaan etelään, vaan joutui pitämään valmiutta yllä myös pohjoisessa mahdollisen maihinnousun torjumiseksi. Suomen rannikot olivat erityisen tulenarkoja ja täällä oli suomalaisten joukkojen lisäksi erittäin paljon venäläistä sotaväkeä, joka turvasi Suomen rannikon lisäksi myös Viroa.”  ”Ranskalaiset ja englantilaiset liikkuivat täällä varsin suurilla laivastoyksiköillä ja valloittivat esimerkiksi suuren Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla. Myöhemmin linnoitus tuhottiin rauhansopimuksen perusteella. Lisäksi liittoutuneet hävittivät koko Suomen kauppalaivaston ja polttivat Pohjanlahden kaupunkeja ja ennen kaikkea niiden satamia ja laivoja.”  ”Vaikka vihollinen ei varsinaisesti noussut maihin Suomen alueelle ja ryhtynyt taisteluihin, käytiin edellä mainitun kaltaista hävityssotaa. Viaporin pommittaminen oli osa uhkailua, jolla ilmaistiin, että tulivoimaa oli riittävästi. Samalla ikään kuin näytteeksi tuhottiin suuri osa linnoitusta. Tarkoitus oli tietenkin ilmoittaa, että ensi kerralla mahdollisesti yritetään itse Pietarin kimppuun”, kertoo Klinge.

Snellman ajoi kansalaisyhteiskuntaa

1840-luvulla

 Krimin rauhasopimuksen seurauksena Ahvenanmaa demilitarisoitiin ja alkoi pitkä rauhan ja jälleenrakennuksen aika. Pursiseurojen perustamisen taustalla on hyvin nähtävissä sodanajan tapahtumat: laivasto oli tuhottu ja veneitä viety ikään kuin rauhan takeeksi. Tarvittiin uutta merenkulkuvälineistöä. Aleksanteri II aika avasi mahdollisuuden yhteiskunnalliseen aktivoitumiseen. Tällainen toiminta tuskin olisi ollut mahdollisista Aleksanteri I tai Nikolai I aikana. ”Tällä asialla voidaan tietenkin vain spekuloida, sillä tavallaan toimintahalu oli syntynyt ulkomaisten virikkeiden ansiosta aikaisemmin. Nikolai I ei sinänsä ollut erityistä aihetta epäillä suomalaisten lojaalisuutta. Tämä kävi hyvin ilmi Krimin sodan aikana: Oolannin Sota –laulu ilmaisi selvästi kuka oli vihollinen. Lauluun sisältyi selkeästi viesti, että keisarin - ja siis myös Suomen - puolesta tässä taistellaan.”  ”Kuitenkin jo 1840-luvulla ajoi esimerkiksi Snellman voimakkaasti ideaa kansalaisyhteiskunnasta, osallistumisesta. Hän vaati, että kansaa on sivistettävä, jotta se pystyisi osallistumaan ja samalla sivistyneistö olisi kansallistettava. Sivistyneistön tulisi vaihtaa kieltä ja oppia suomea, jotta kaikki voisivat toimia yhdessä. Kansalaistoiminnalle ei kuitenkaan ollut vapaita mahdollisuuksia, sillä muualla Euroopassa kansalaistoiminta oli hyvin pitkälti vallankumouksellista toimintaa. Keisari Nikolai I taas oli vallitsevan tilanteen päätakaaja ja vallankumouksen liikehdinnän päävastustaja. Hän ei tietenkään voinut sallia omassa valtakunnassaan asioita, joissa vallankumouksellisuuden idea oli liian voimakas, olivatpa ne kuinka vaarattomia tahansa. Vaikka Suomessa siis oli järjestys vallalla, voitiin täällä silti julkaista paljon lehtiä ja kirjoja sekä toimia muutenkin, koska suomalaiset eivät olleet vallankumouksellisia”, arvioi Matti Klinge.  1800-luvun puolivälissä aloitti ilmestymisensä suomenkielinen sanomalehti Suometar. Elettiin kansallisen vapautumisen aikaa. Matti Klinge arvioi, että tietoa Euroopan tapahtumista saapui hyvin maahamme. Esimerkiksi Pariisin vuoden 1855 maailmannäyttelystä levisi tieto muun muassa Virallisen Lehden kautta. Lehdessä oli muutenkin erittäin perusteellisia uutisia Euroopan tapahtumista. Myös eurooppalaisten lehtien tilaaminen oli mahdollista, joskin kovin harvinaista. ”Oli kovin vähän yleisöä, jolla oli halua tai kykyä lukea ulkomaalaisia julkaisuja. Yleisesti Suomessa kyllä tiedettiin mitä Euroopassa tapahtui. Snellman raportoi koko ajan kaikista ideologisista liikkeistä, eikä sitä lainkaan estetty. Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät jo Nikolai I aikana ja silloin syntyi myös Maamme-laulu. Hänen hallitsijakauttaan tarkoituksella hiukan mustamaalattiin, jotta oma aika näyttäisi valoisammalta. Aleksanteri II kausi oli kuitenkin jäänlähdön aikaa. Yksi sen ilmentymistä oli tämä porilaisten kauppiaiden ja teollisuuden harjoittajien aluksi hyvin vaatimattoman yhdistyksen perustaminen. He eivät tietenkään tuolloin tienneet, että ovat tekemässä jotain sellaista, jota muisteltaisiin 150 vuoden kuluttua. Ei heillä ollut sellaisia maailmanparantamisen ajatuksia, mutta tiedostamattaan he toteuttivat jotain sellaista, joka ilmentää ajanjaksoa meille hyvin tärkeällä tavalla.”

Tänään Bryssel – 150 vuotta sitten

Pietari

Jos verrataan nykyaikaa ja tapahtumia 150 vuotta sitten, tulee väistämättä mieleen vertailu Brysselin ja Pietarin välillä. Esimerkiksi yhdistysten aikaa vievä rekisteröinti tapahtui Pietarissa. Matti Klinge arvioi, että eräässä mielessä Pietari oli tuolloin suomalaisille samaa kuin mitä Bryssel edustaa meille nyt. ”Suomi oli tuolloin osa Venäjän imperiumia, kuten nyt olemme osa Euroopan unionia, joten tämäntapaisia vertailuja voi tehdä. Enimmäkseen suomalaisia koskevat päätökset kuitenkin tehtiin Helsingissä senaatissa, vaikka ne tehtiinkin keisarin nimissä. Mutta jos tarkastellaan nimenomaan BSF:n perustamista ja pursiseuroja yleensä, niin mielenkiintoista on, että niiden rekisteröinnin yhteydessä vaadittiin valtakunnan meriministerin lausunto ja hyväksyminen. Ensimmäiseksi muuten rekisteröitiin helsinkiläinen NJK, jonka perustamiseen Viaporin laivastoupseereillakin oli osansa.”  ”Merivoimat tavallaan omivat pursiseurat eräänlaisiksi reserviläisjärjestöiksi. Ne rakentuivat tavallaan puolisotilaallisiksi järjestöiksi ja niissä oli selvät komentosuhteet. Seurat jakautuivat divisiooniin ja niissä pukeuduttiin ankkurikoristeiseen univormuun tai ainakin tummansiniseen pukuun. Lisäksi käytettiin määrätynlaista lakkia, jossa oli lippa ja kokardi.” Pursiseurat saivat myös oikeuden käyttää Venäjän valtakunnan sotalaivaston lippua. Se oli – ja on edelleen - pohjaltaan valkoinen ja siinä oli sininen vinoristi. Laivaston ”toisen luokan osat” kuten luotsilaitos ja merivartiosto saivat käyttää valkopohjaista lippua, jossa on suora sininen risti. Jo tuolta ajalta on siis peräisin pursiseuroille tähän päivään saakka säilynyt oikeus omaan lippuun. Hauskaa muuten on, että tuon ajan lippu on lähes sama kuin valtakunnan lippumme tänään”, toteaa Matti Klinge.

Tanssi- ja miekkailutaito oli tärkeää

herrasmiehille

Keskustelu omasta Suomen lipusta oli vireää 1800-luvun puolivälissä. Ajatukset lipun ulkonäöstä vaihtelivat sinipunavalkoisesta punapohjaiseen leijonavaakunalippuun. Lopulta päädyttiin nykyiseen siniristimalliin.  Ensimmäiset merkinnät urheilusta ovat peräsin 1600-luvulta Turun yliopistosta. Vasta yliopiston siirryttyä 1800-luvulla Helsinkiin alkoi kuitenkin varsinainen liikuntakoulutus. Matti Klinge alleviivaakin yliopiston tradition merkitystä liikunnan heräämisen. ”Miekkailun, tanssin ja muiden niin sanottujen ritarillisten harjoitusten opetus kuului yliopiston ohjelmaan. Yliopistossa opiskeli tuolloin myös paljon aatelismiehiä ja muita, jotka eivät pyrkineet papeiksi. Heiltä edellytettiin liikunnan ja käytöksen sulavuutta ja siihen kuului ratsastustaito, miekkailu ja tanssi sekä yleensä kaunis käytös. Näitä harjoiteltiin muun muassa näytelmien avulla. Myös puhetaidon, jossa käsieleet ja ilmeet ovat tärkeitä, opiskelu oli tärkeää.”  ”Kaikki edellä mainitut kuuluivat herrasmiehen – gentlemannin – ihanteisiin, jotka renessanssi oli luonut. Voidaan sanoa, että sen peruja oli miekkailun ja voimistelun opetus yliopistossa ja voimistelulaitoksen perustaminen. Myöhemmin laitos erotettiin erilliseksi tiedekunnakseen ja siirrettiin Jyväskylään. Ajatus, että herrasmiehelle kuuluu myös ruumiin kulttuuri - omasta fyysisestä kunnosta ja sen eleganssista huolehtiminen, on vanha. Se on lähinnä englantilaisen gentleman ihanteen peruja.”  ”Ajan myötä tämä idea on esimerkiksi soutamisen ja pallopelien myötä muuntunut urheiluharrastukseksi, joka ei suoraan ole yhteydessä tähän herrasmiesihanteeseen. Juurtuessaan Suomeen ihanteet muuntuivat kansanomaiseksi urheiluseuratoiminnaksi ja tämä gentleman ihanne jäi taka-alalle. Toiminta urheiluseuroissa koettiin enemmän valmistautumiseksi armeijaan, hoviin, seurapiireihin ja parlamenttiin ja niissä vaikutuksen tekemiseen. Samalla fyysinen kunto muodostui itsetarkoitukseksi. Sitä ei enää niinkään ajateltu sosiaalisen kompetenssin välineenä, vaan siitä tuli huvia ja iloa.”  ”Toiminnassa kuitenkin säilyi yhdessä tekemisen ja sosiaalisuuden sävy, jossa pohjana on yhteiskunnallisuus ja yhteisöllisyys; tarvitaan minun lisäkseni viiteryhmä, joiden kanssa yhdessä toimitaan”, pohtii Klinge.  1800-luvun loppuun mennessä Suomeen oli syntynyt vajaat 350 urheiluseuraa ja niissä harjoitettiin noin 20 urheilulajia.

Yhdistyksillä suuri asema kansakunnan

kehityksessä

”Urheiluseuratoiminnan heräämisellä oli oma vaikutuksensa nykyisen järjestäytyneen yhteiskunnan kehittymisprosessissa. Urheiluseuroissa kuten vapaapalokunnissa, työväenyhdistyksissä, raittiusseuroissa, ammattiyhdistyksissä ja tieteellisissä, akateemisissa organisaatioissa – varsinkin osakunnissa – opittiin, että on puheenjohtaja ja sihteeri sekä pidetään pöytäkirjaa, peritään jäsenmaksuja ja äänestetään eli opittiin tämä muodollinen yhdistyskulttuuri. Tällä on ollut tavattoman suuri merkitys kansakunnan kehittymisessä. Oikeastaan yhdistyksillä on ollut tässä aivan keskeinen asema.”  ”Meillä ei kuitenkaan ole vain yhdistyksiä, vaan on muodostunut toinen taso, jossa yhdistykset yhdistyvät keskenään liitoiksi ja jopa sitten valtakunnallisiksi liitoiksi ja jopa kansainvälisiksi federaatioiksi. On nähtävissä neljä tasoa perusihmisten yhteenliittymästä ylöspäin ja silloin syntyy uhka, että kaikenlainen politikointi astuu mukaan peliin ja kysytään, mitä muita tavoitteita tällä voidaan saavuttaa tai ajaa?”  ”Mitä moninaisemmaksi, monimutkaisemmaksi, laajemmaksi ja kalliimmaksi yhdistystoiminta tulee, sitä varmemmin se otetaan valtion ja yhteiskunnan haltuun. Silloin se ei ehkä enää olekaan se ”kriitillinen toinen voima”, vaan osa ”sitä samaa” yhteiskuntaa. Näin kansalaisyhteiskunta ja valtio yhdistyvät ja samaistuvat vähitellen”, arvioi professori Klinge.           Onko kansalaisyhteiskunta integroitunut viranomaisyhteiskuntaan?  Professori Klingellä on selkeä näkemys kansalaisyhteiskunnan tulevaisuudesta. ”On hyvin mielenkiintoista, että aikanaan kansalaisyhteiskunta ymmärrettiin viranomaisyhteiskunnan vastapainoksi. Se oli elementti, joka saattoi kritisoida viranomaisyhteiskuntaa ja tuoda siihen uusia elementtejä sekä ideoita. Parlamentin tehtävänä oli valvoa valtion virkamiehistöä. Tämä vastakkainasettelu on nyt lähes täysin poistunut, koska ilmeisesti siihen ei enää ole tarvetta. Intressit ovat yhdentyneet ja nyt täytyy viranomaispuolelta erikoisesti sanoa kansalaisille, että koettakaapa nyt olla kriitillisiä ja aktiivisia sekä tilata kritiikkiä ja aloitteellisuutta, koska sellaistakin tarvittaisiin.”  ”Kun lähes kaikki yhdistykset nauttivat valtionapua ovat ne itse asiassa jonkinlaisia yhteiskunnan sekä valtiollisen ja kunnallisen toiminnan haarakkeita. Missä on se vapaa mielipide, joka on tästä kaikesta irrallaan? Me olemme ilmeisesti tulleet sellaiseen vaiheeseen, ettei kriittisyys näillä klassisilla menetelmillä enää toteudu. Valtiollinen elämä rakentuu puolueiden varaan, mutta niihin taas suuri osa kansasta ei välitä liittyä. Koetaan, että puolueissa ei pääse vaikuttamaan tai että niissä muuten häärivät sellaiset tyypit, joiden kanssa ei erikoisesti haluta olla tekemisissä. Niitä saatetaan pitää pyrkyreiden maailmana.”  ”150 vuotta ensimmäisen urheiluseuran perustamisesta ollaan siis tilanteessa, jossa vain pieni osa kansasta osallistuu aktiivisesti. Ollaan siis yleisesti hyvin tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Kuitenkin erityisesti näin vaalien aikaan tuodaan esiin erilaisia uhkakuvia. Sanotaan, että maailmanloppu on lähellä ja pitäisi äkkiä tehdä jotain. On kuitenkin vaikea tietää, kuka tekee ja mitä, koska itse asiassa kaikki kriitilliset voimat on jo valjastettu”, päättää Matti Klinge pohdintansa. Haastattelija: Jouko Vuolle  Matti Klingen haastattelu kuultiin YLE Radio Suomessa 29.1.2006 kello 14.00 – 15.00 välisenä aikana. SLU:n jäsenjärjestöt saavat käytää tekstiä lähteen mainiten: SLU, Liikunnan ja Urheilun Maailma 01/06, Jouko Vuolle, www.slu.fi.

Historiaa - kirjoitus Navigare lehdessä

(lähde BSF-historiikin kirjoittajan Risto Ennekari artikkeli Navigare- lehti 1/2006)

 Purjehtimaan, porilaiset!

 Suomen vanhin purjehdusseura BSF

täytti 150 vuotta 

 Tammikuun 26. päivänä vuonna 2006 oli kulunut tasan 150 vuotta siitä, kun Suomen vanhin purjehdusseura, Segelföreningen i Björneborg, BSF, perustettiin. BSF on myös Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut urheiluseura.  Voi ensi kuulemalta tuntua vähän kummalliselta, että BSF:stä tuli Suomen ensimmäinen purjehdusseura, vaikka Porin maantieteellinen asema ei mitenkään suosinut veneurheilua.  

 Edessä monia esteitä

 Meri oli parinkymmenen meripeninkulman päässä kaupungin keskustasta Reposaaren ulkopuolella. Kokemäenjoen vuolas virta auttoi purjehtijoita kyllä merelle mentäessä, mutta kotiinpaluu vastavirtaan, usein rasittavankin purjehduksen lopuksi, oli pitkä ja vaivalloinen.  Reposaaren ulkopuolella ei ole saaristoa, vaan heti avoin meri, mikä vaati paljon sekä sen aikaisilta pieniltä kattamattomilta sluupeilta että niiden miehistöiltä.  Myös itse luonto oli monin tavoin asetellut karikoita ja esteitä purjehtijoiden eteen. Maannousu oli aikojen kuluessa työntänyt avoimet selät yhä kauemmaksi kaupungista, mataloittanut lahdet ja tehnyt väylät yhä ahtaammiksi. Ja purjehduskelpoista jokiväylää mataloittanut ja kaventanut maannousu jatkui yhä.  Suurpalo oli vasta neljä vuotta aikaisemmin, 1852, jättänyt suurimman osan Porin kaupunkia hiiltyneiksi raunioiksi. Krimin sotaan liittynyt hyökkäys Poriin 1855 aiheutti kaupungille tuntuvia taloudellisia menetyksiä, ja elinkeinoelämä lamaantui joksikin aikaa.  Myöskään edellytykset yhdistystoiminnalle eivät olleet mitenkään suotuisat. Venäläiset vallanpitäjät eivät suhtautuneet suopeasti minkäänlaisiin suomalaisten yhdistysmispyrkimyksiin, joiden pelättiin ruokkivan itsenäistymisajatuksia.  Vuoden 1848 levottomuudet Puolassa olivat saaneet Venäjän valtaapitävät varpailleen, ja kaikenlaiseen yhteiseen toimintaan suhtauduttiin varsin kielteisesti. Lähinnä maanviljelysseurat ja vapaapalokunnat nähtiin sopivan vaarattomiksi suomalaisten puuhasteluksi. Perinteet pursiseuran taustalla  Segelföreningen i Björneborg, BSF, syntyi talvimyrskyn keskellä 26. tammikuuta 1856. Tuona tammikuisena päivänä porilainen kauppias Gustaf Sohlström (1821-1907) oli kutsunut hotelli Otavaan koolle joukon henkilöitä, joiden hän tiesi olevan kiinnostuneita vesillä liikkumisesta ja merenkulusta yleensä.  Sohlström oli saanut ajatuksen purjehdusseuran perustamisesta pari vuotta aikaisemmin, kun hänellä oli Englantiin suuntautuneella työmatkallaan ollut tilaisuus seurata Brightonissa purjehduskilpailuja. Paikalliset liiketuttavat ja ystävät olivat vieneet hänet kilpailujen päätyttyä tutustumaan myös purjehdusseuraan ja sen klubiin.  BSF:n synnyn taustalla olivat lähinnä arvostetut perinteet. Pori, yksi Suomen vanhimpia ja suurimpia kaupunkeja, oli vuosien mittaan kehittynyt tärkeäksi ulkomaankaupan ja merenkulun keskukseksi. 1850-luvun alussa, juuri ennen suurpaloa, kaupungin laivasto oli maan suurin (16,8 % koko Suomen kauppalaivastosta).  Meri oli se elementti, joka antoi sekä kauppias Sohlströmille että useimmille hänen porilaisille ystävilleen ja tuttavilleen elannon. Kaupungin monet ulkomaankauppaa harjoittavat kauppiaat olivat samalla omien alustensa varustajia.

 Porilaisten korkea aika oppia

liikkumaan merellä 

 Mutta kuinka monella varustajalla itsellään oli käytännön kokemusta merestä ja merellä liikkumisesta? Kuinka moni kauppias osasi itse käsitellä huvipurttaan, joka lojui lähes käyttämättömänä koko kesän Rantakadun varrella? Silloin harvoin, kun purjeet nostettiin, mukana oli useimmiten palkattua miehistöä.  Porissa, vanhassa merikaupungissa, oli ennen vuoden 1852 suurpaloa ollut vain puolisen tusinaa purjevenettä, ja palon jokirannassa aiheuttamasta tuhosta päätellen montakaan niistä ei ollut pelastunut liekeiltä. Harrastuspurjehdukseen sopivien alusten puute ei kuitenkaan estänyt Sohlströmiä kehittelemästä ajatustaan purjehdusseuran perustamisesta.  Maailmalta löytyi jo riittävästi esikuvia. Tuohon aikaan sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa toimi useita purjehtijoiden yhteenliittymiä. Englantilainen Royal Thames Yachtclub oli perustettu 1823, ruotsalainen Kungliga Svenska Segelsällskapet 1830 ja Keisarillinen Pietarin Pursiseura 1846. Näiden varmojen tietojen lisäksi useissa lähteissä mainitaan, että englantilaiset olisivat jo 1720 perustaneet Irlannin etelärannikolla Royal Cork Yacht Clubin.  Gustaf Sohlström muisteli niitä lämpimiä vuoden 1854 elokuun päiviä Brightonissa, jolloin hän oli seurannut vuotuista regattaa ja ihaillut sitä taitoa, jolla hänen tuttavansa Hugh Scott oli yksin hoitanut sekä purjeet että ruorin. Sohlström päätti jo paluumatkallaan Suomeen, että hän oppisi purjehtimaan omalla veneellään yhtä hyvin kuin Mr. Scott. Myös hänen kauppias- laivanvarustajakollegojensa olisi opittava merelliset manööverit. Merenkulkukaupunki Porin oli korkea aika perehtyä jaloon purjehdusurheiluun!  

Ei esikuvia säännöiksi

 Kauppias Sohlström esitti Otavan salissa läsnäolleille ajatuksensa purjehdusseuran perustamisesta. Spontaanit bravo-huudot keskeyttivät usein alustajan, joka saattoi panna merkille, että hänen ideansa oli heti saanut vastakaikua.  Sohlström oli tehnyt perusteellista esityötä ja jonkinlaisen sääntöluonnostelman. Koska oli talvi ja ulkomaankauppa jäiden aikaan varsin hiljaista, liiketoimet eivät vaatineet kovinkaan paljon aikaa. BSF:n perustajilla oli näin ollen hyvin aikaa täsmentää yhdistyksen sääntöjä ja suunnitella tulevaa toimintaa. Samaan aikaan kaupungilla kiersi lista, johon muutkin asiasta kiinnostuneet voivat merkitä itsensä purjehdusseuran jäseniksi. Viikon kuluessa listalle kertyi jo 26 porilaisen nimet.   Hankalin tehtävä oli yhdistyksen sääntöjen muotoilu. Maan ensimmäisen purjehdusseuran perustajillahan ei ollut minkäänlaista esikuvaa, jota seurata. Säännöt valmistuivat kuitenkin jo viikon kuluttua perustavasta kokouksesta. Toisessa, sääntöjä käsittelevässä kokouksessa 2. helmikuuta 1856 vallitsi pioneerihenki.  Tuhoisa tulipalo ja Krimin sodan aikaiset tapahtumat olivat jättäneet jälkensä, ja kaikkinainen seura- ja huvielämä olivat pitkään olleet lamassa. Purjehdusseuraan liittyneiden keskuudessa vallitsikin odotuksia, että seura tarjoaisi purjehdus- ja merimiestaitojen lisäämisen ohella mahdollisuuden myös rentoutumiseen ja mukavaan yhdessäoloon.  Vilkkaan ja innostuneen keskustelun jälkeen kokous hyväksyi seuran ensimmäiset säännöt, jotka sisälsivät monenkirjavia asioita varsin satunnaisessa järjestyksessä. Levottomien aikojen sotilaallinen henki näkyi sääntöjen termeissä. Seuran puheenjohtaja oli ylipäällikkö, ja purjehdusretkeen osallistuvat venekunnat jaettiin divisiooniin. Kaikki manööverit johdettiin ylipäällikön veneestä, ja jos ohjeita ei noudatettu, rangaistukseksi tuli sakkoja. Keskitytään olennaiseen, purjehtimiseen  Sääntöjen hyväksyttäminen epäluuloisilla viranomaisilla päätettiin jättää. Porilaiset päättelivät, ettei yritys olisi noissa oloissa kuitenkaan onnistunut.  Tuoreita ennakkotapauksia oli. Suomalaisten lakimiesten pyrkimys perustaa virallinen yhdistys keskustelemaan ammatillisista kysymyksistä oli hylätty. Saman kohtalon olivat kokeneet teollisuudenharjoittajat, jotka olivat halunneet virallistaa teollisuusyhdistyksen. Miksi siis purjehtijoiden yhteenliittymä muodostaisi poikkeuksen.  Niinpä porilaiset keskittyivät pääasiaan: purjehtimiseen ja hauskaan yhdessäoloon. Seuratoiminta jatkui ja laajeni ilman virallisesti rekisteröityjä sääntöjä ja hallintoviranomaisten koristeellisia hyväksymisleimoja.  Tätä seikkaa on käyttänyt hyväkseen helsinkiläinen, viitisen vuotta BSF:n perustamisen jälkeen perustettu Nyländska Jaktklubben, NJK,  joka ehti toistasataa vuotta julistaa olevansa maan vanhin purjehdusseura, koska se ehti ensimmäisenä hyväksyttää viranomaisilla sääntönsä uuden vapaamielisemmän tsaarin Aleksanteri II:n hallituskaudella.  Nykyään NJK tunnustaa Suomen urheilumuseon vahvistaman tosiasian, että BSF on kiistattomasti Suomen vanhin purjehdusseura ja samalla maan vanhin jatkuvasti toiminut urheiluseura.

 Jokirannoilta meren ääreen

 Segelföreningen i Björneborg on 150-vuotisen toimintansa aikana muuttanut tukikohtaansa maannousun mukaan.  Ensimmäisten kesien purjehdusretkien vakiokohde ja tukikohta oli Saari ja sen paviljonki Saaren kartanon mailla Ulvilassa, viitisen meripeninkulmaa ylävirtaan Porin keskustasta.   Vuonna 1862 seuran jäsenet alkoivat kunnostaa meripeninkulman päässä keskustasta alavirtaan sijaitsevaa Luotsinmäkeä kaupunkilaisten virkistysalueeksi. Kun projekti eteni, tuli myös ajatus siirtää Saaren paviljonki Luotsinmäelle, jossa se olisi suuremman yleisön helposti tavoitettavissa. 1865 BSF:n toiminta siirtyi Luotsinmäen tukikohtaan ja matka merelle lyheni huomattavasti.  Kokemäenjoen vuolas virta auttoi purjehtijoita kyllä merelle mentäessä, mutta kotiinpaluu vastavirtaan, usein rasittavankin purjehduksen lopuksi, oli yhä pitkä ja vaivalloinen. Vuosien mittaan yhä useammat venekunnat käyttivät höyryalusten apua tullessaan ylävirtaan. Reposaaresta Porin keskustaan säännöllisesti liikennöivä s/s ”Salama” hinasi usein maksua vastaan purjeveneitä matkan varrelta kaupunkiin. Eipä aikaakaan, kun ilmoituksissa BSF:n jäsenistön yhteisistä purjehdusretkistä oli maininta, että eskaaderin kotiin hinauksen hoitaa jokin höyryalus.  Niin hankittiin sitten 1885 Pihlavanlahdelta, Kokemäenjoen suistosta seuralle rakennus Granskär-saarelta. Tukikohta, jossa toimittiin 1800- luvun lopulle asti, sai nimen Loisto. Sen lähivesille voitiin tehdä ratoja kilpapurjehdusta varten, ja avoin meri oli lähellä. Luotsinmäki paviljonkeineen säilyi kuitenkin seuran hallinnassa 1900-luvun alkuvuosiin asti, ja BSF järjesti siellä usein suuria kansanjuhlia porilaisille.  Uutta tukikohtaa meren äärelle etsittiin monen vuoden ajan, ja vihdoin 1905 valmistui VSF:n uusi uljas paviljonki Karhuluodonlahden pohjukkaan, lähelle Mäntyluodon tulevaa satamaa. Tästä tukikohdasta paviljonkeineen tuli 40 vuoden ajaksi BSF:n ja paljolti porilaisen sosieteetin suosittu vapaa-ajanviettopaikka.  Lahti osoittautui kuitenkin valitettavan pian varsin sopimattomaksi purjeveneille. Uniluodon rannasta vedetty aallonmurtaja ei riittänyt suojaamaan lounaistuulilta, ja hiekkapohjainen lahti mataloitui koko ajan. Muutosta vielä viidenteen paikkaan päätettiin lopullisesti 1944. Paviljonkia jatkosodan vuosina isännöineet saksalaiset olivat pitäneet rakennusta satamatoimien päämajana, jonne oli myös majoitettu lomakuljetuksia Saksaan odottaneita sotilaita. Rakennuksia ja irtaimistoa oli kohdeltu varsin kaltoin, ja BSF:n vuosikymmenten kuluessa karttuneesta arvokkaasta esineistöstä oli lähtenyt saksalaisten mukaan.  Nykyiseen tukikohtaansa Kalloon, aivan aavan meren äärelle BSF pääsi muuttamaan 1946, kun seura sai käyttöönsä luotsihallitukselta Kallon majakkaan liittyviä rakennuksia. Kallossa toimittaessa BSF:n käytettävissä on maan parhaiksi mainittuja, olympiapurjehdukseenkin kelpaavia kilparatoja, jotka aukeavat heti kun tullaan aallonmurtajalta ulos. Suomessa ei juuri muualla voida sijoittaa kilparatoja sataman välittömään läheisyyteen. 

Retkistä kilpapurjehdukseen

 BSF:n toiminta alkoi 1850-luvulla yhteisinä retkipurjehduksina, joilla saatiin tuntumaa ja perehdyttiin purjehtimiseen ja vesillä liikkumiseen.  Kilpapurjehdus tuli seuran ohjelmaan, kun BSF järjesti ensimmäisen kilpailun 1868 Reposaaren vesillä. Ensimmäisinä vuosina Porin vesien saaristolaiset hallitsivat kisoja merikarvialaismallisilla talonpoikaisveneillään, joilla he säännöllisesti voittivat seuran jäsenten sluupit.  Kohentaakseen purjehdusseuran jäsenten taitoja BSF rakennutti vuosikausia tunnettujen suunnittelijoiden piirustusten mukaan kilpaveneitä, jotka arvottiin seuran jäsenille ja joilla he pian kykenivät menestymään kilvassa saaristolaisten kanssa.   1980-luvulla BSF:n johdossa pohdittiin paljon, mihin toiminnan painopiste asetetaan. Todettiin, ettei BSF:llä ollut tulevaisuutta suurena köli- ja retkipurjehdusseurana. Syynä olivat lähisaariston puute ja pitkä etäisyys saaristomerelle. Monet BSF:n jäsenet ovatkin vuosikymmenten kuluessa pitäneet aluksensa ajoittain sijoitettuna Turunmaan saaristoon, jossa ollaan heti purjehdusparatiisin keskellä.  Sen sijaan Kallon vesillä on erinomaiset edellytykset kilpailemiseen. Siksi purjehdusmaailmassa on jatkuvasti ollut kiinnostusta järjestää huippukilpailuja Porissa.  Niin päätettiin panna pääpaino kilpapurjehtimiseen ja junioritoimintaan. BSF on jo pitkään ollut vuosittain joidenkin Suomen mestaruus-, luokkamestaruus- tai ranking-kilpailujen isäntänä.  BSF vietti tammikuun lopulla ylpeänä 150-vuotisjuhliaan maan vanhimpana purjehdusseurana ja vanhimpana jatkuvasti toimineena urheiluseurana.  150 vuotta oppia, huvia, tiukkaa kisaa ja reipasta merielämää. Risto Ennekari